Paras vastaus
Televiestintä on yleinen termi laajalle joukolle tekniikoita, jotka lähettävät tietoa etäisyyden päässä. Televiestinnällä tarkoitetaan tiedonvaihtoa sähköisillä ja sähköisillä välineillä huomattavan matkan päässä.
Televiestintälaitteisiin kuuluvat puhelimet, lennätin, radio, mikroaaltoviestintäjärjestelyt, valokuitu, satelliitit ja Internet.
- Vaikka useimmat ihmiset yhdistävät televiestinnän nykyaikaiseen tekniikkaan, termin tiukka määritelmä kattaa primitiiviset ja jopa muinaiset tietoliikennemuodot. Savusignaalien käyttö eräänlaisena visuaalisena sähkeen. Amerikkalaiset intiaanit käyttävät laajasti savusignaaleja voidakseen välittää lyhyitä viestejä pitkiä matkoja olettaen, että näkyvyys on selkeä.
- Televiestintä sisältää puhelimia, joissa on neuvottelupuhelutoimintoja.
- Televiestintätekniikan ansiosta astronautit kommunikoida maan kanssa.
- Viestintäsatelliitteja käytetään tietoliikenteeseen. Satelliittipuhelinten koko vaihtelee, mutta kaikki riippuvat satelliittiverkosta.
- Matkapuhelintorneja käytetään tietoliikenteeseen.
- GSM-matkapuhelin on myös tietoliikennelaite.
- Televiestintä sallii sotilasyksiköiden ohjaamisen etäkeskuksen kautta komento- ja hallintajärjestelmien avulla.
- Heliografi on optinen sähke, joka käyttää peiliä heijastamaan valoa jäljittelemään signaalilamppua.
vastaus
Tietoliikenne on etäyhteys tekniikan avulla, erityisesti sähköisten signaalien tai sähkömagneettisten aaltojen kautta. käytetään usein monikkomuodossaan tietoliikenne , koska siihen liittyy monia erilaisia tekniikoita. Varhaiset välimatkan väliset viestintävälineet sisälsivät visuaalisia signaaleja, kuten hälytykset, savusignaalit, semaforitelegrafit, signaaliliput ja optiset heliografit.Muut esimerkit ennenaikaisesta kaukoliikenteestä sisälsivät ääniviestejä, kuten koodatut rummut, keuhkoihin puhalletut sarvet ja kovat pillit. Kaukoliikenteen nykyaikaisiin tekniikoihin liittyy yleensä sähköisiä ja sähkömagneettisia tekniikoita, kuten taajuuskorjain, puhelin ja puhelinlinja, verkot, radio, mikroaaltolähetys, kuituoptiikka ja tietoliikennesatelliitit. Langattoman viestinnän vallankumous alkoi 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Guglielmo Marconin, joka voitti fysiikan Nobel-palkinnon vuonna 1909, radiotaajuuden kehityksen edelläkävijänä. Muita merkittäviä sähkö- ja elektroniikkateollisuuden edelläkävijöitä ja kehittäjiä ovat Charles Wheatstone ja Samuel Morse (sähke), Alexander Graham Bell (puhelin), Edwin Armstrong ja Lee de Forest (radio) sekä John Logie Bairdand Philo Farnsworth (televisio). Peruselementit
Perustietoliikennejärjestelmä koostuu kolmesta ensisijaisesta yksiköstä, jotka ovat aina jossakin muodossa:
- lähetin, joka ottaa tiedon ja muuntaa sen signaali.
- Siirtoväline, jota kutsutaan myös ”fyysiseksi kanavaksi”, joka kuljettaa signaalia. Esimerkki tästä on ”vapaa avaruuskanava”.
- Vastaanotin, joka ottaa signaalin kanavalta ja muuntaa sen takaisin käyttökelpoiseksi tiedoksi.
Etymologia
Sana tietoliikenne on mukautettu ranskasta. Se on yhdistelmä kreikkalaisesta etuliitteestä tele- (τηλε-), joka tarkoittaa ”kaukana”, ja latinalaisesta kommunikoida , eli ”jakaa”. Ranskalainen sana televiestintä keksittiin ensimmäisen kerran ranskalaisen insinöörin ja kirjailijan nimellä Ranskan Grande Ecole ”Telecom ParisTech”, joka tunnettiin aiemmin nimellä ”Ecole nationale supérieure des télécommunications”. Édouard Estaunié. Tietoliikenneverkot
Viestintäverkko on kokoelma lähettimiä, vastaanottimia ja viestintäkanavia, jotka lähettävät viestejä toisilleen. Jotkut digitaaliset viestintäverkot sisältävät yhden tai useamman reitittimen, jotka yhdessä lähettävät tietoja oikealle käyttäjälle. Analoginen tietoliikenneverkko koostuu yhdestä tai useammasta kytkimestä, jotka muodostavat yhteyden kahden tai useamman käyttäjän välille. Molempien verkkotyyppien kohdalla toistimet voivat olla tarpeen signaalin vahvistamiseksi tai luomiseksi uudelleen, kun sitä lähetetään pitkiä matkoja. Tämän tarkoituksena on torjua vaimennus, joka voi tehdä signaalin erottamattomaksi melusta. [12] Toinen digitaalisten järjestelmien etu analogisiin verrattuna on, että niiden lähtö on helpompi tallentaa muistiin, eli kaksi jännitetilaa (korkea ja matala) on helpompi tallentaa kuin jatkuva tilojen alue. Viestintäkanavat
Termillä ”kanava” on kaksi erilaista merkitystä.Yhdessä merkityksessä kanava on fyysinen väline, joka kuljettaa signaalin lähettimen ja vastaanottimen välillä. Esimerkkejä tästä ovat ääniviestinnän ilmakehä, lasiset optiset kuidut tietyntyyppiselle optiselle viestinnälle, koaksiaalikaapelit viestintään niiden jännitteiden ja sähkövirtojen kautta sekä vapaa tila viestinnälle käyttämällä näkyvää valoa, infrapuna-aaltoja, ultraviolettivaloa ja radiota aaltoja. Tätä viimeistä kanavaa kutsutaan ”vapaan tilan kanavaksi”. Radioaaltojen lähettämisellä paikasta toiseen ei ole mitään tekemistä ilmakehän olemassaolon tai puuttumisen kanssa näiden kahden välillä. Radioaallot kulkevat täydellisen tyhjiön läpi yhtä helposti kuin ilman, sumun, pilvien tai muunlaisen kaasun kautta ilman lisäksi. Termin ”kanava” toinen merkitys tietoliikenteessä näkyy fraasikanavassa, joka on siirtovälineen alajako siten, että sitä voidaan käyttää lähettämään useita tietovirtoja samanaikaisesti. Esimerkiksi yksi radioasema voi lähettää radioaaltoja vapaaseen tilaan taajuuksilla, jotka ovat lähellä 94,5 MHz (megahertsiä), kun taas toinen radioasema voi samanaikaisesti lähettää radioaaltoja taajuuksilla, jotka ovat lähellä 96,1 MHz. Kukin radioasema lähettäisi radioaaltoja noin 180 kHz: n (kilohertsin) taajuuskaistaleveydellä, keskitettynä yllä olevien kaltaisille taajuuksille, joita kutsutaan ”kantotaajuuksiksi”. Kukin tässä esimerkissä oleva asema erotetaan viereisistä asemistaan 200 kHz: llä, ja ero 200 kHz: n ja 180 kHz: n (20 kHz) välillä on tekninen huomio viestintäjärjestelmän puutteille. Yllä olevassa esimerkissä ”vapaa avaruuskanava” on jaettu viestintäkanaviin taajuuksien mukaan, ja kullekin kanavalle on osoitettu erillinen taajuuskaistanleveys radioaaltojen lähettämiseksi. Tätä järjestelmää, jolla väliaine jaetaan kanaviin taajuuden mukaan, kutsutaan ”taajuusjakoiseksi multipleksoinniksi” ( FDM ). Toinen tapa jakaa viestintäväline kanaviin on allokoida jokaiselle lähettäjälle toistuva ajanjakso (”aikaväli”, esimerkiksi 20 millisekuntia sekunnista) ja sallia jokaisen lähettäjän lähettämään viestejä vain oman aikansa sisällä aukko. Tätä menetelmää median jakamiseksi viestintäkanaviksi kutsutaan ”aikajakomultipleksoinniksi” ( TDM ), ja sitä käytetään valokuituviestinnässä. Jotkut radioviestintäjärjestelmät käyttävät TDM: ää varatulla FDM-kanavalla. Siksi nämä järjestelmät käyttävät TDM: n ja FDM: n yhdistelmää.
Satelliittiviestinnän antenni Raistingin suurimmalla satelliittiviestintälaitteella Baijerissa, Saksassa